Puiston mittainen mies
Professori Olavi Lanulla on oma 12 betoniveistoksen puisto Kariniemessä. Monipuolinen, kokeileva, useiden tekniikoiden ja materiaalien taituri Olavi Lanu on lahtelaisille tuttu persoona jo katukuvassakin. Baskeripäinen, ryhdikäs mies pyöräilemässä milloin metsään milloin ihmisen jättämille jäljille.
Suomen kuvataiteilijoiden verkkomatrikkelissa kerrotaan Olavi Lanun pääasiallisista tekniikoista: veistoksia lasikuidusta, luonnonmateriaaleista, betonista, valokuvia, maalauksia.
Olavi Lanu on kotoisin Karppilan kylästä Viipurin maalaiskunnasta. Karppila, Suomenlahden rannat ja lapsuusmuistot ovat syvällä taiteilijan sisimmässä.
Lapsena Olavi Lanu piirsi lähes aina. Pojan lahjakkuus huomattiin jo varhain. Betoniin hän tutustui ollessaan betonilaboranttina jatkosodassa Karjalan kannaksella. Betoni aineena syöpyi jo silloin alitajuntaan – ja palasi vuosikymmeniä myöhemmin taideteosten erääksi materiaaliksi.
”Sodan jälkeen äiti sanoi, että kuules Olavi, kaikilla ihmisillä on joku ammatti. Minä sanoin, että jos minä menisin vaikka Helsinkiin mainospiirtäjäksi”, hän kertoo. Olavi Lanu opiskeli Vapaassa taidekoulussa ja myöhemmin Suomen Taideakatemian koulussa ja Pariisissa. Ateneumista löytyi puoliso, Tutta Vuori, jonka kanssa yhdessä matkustettiin Pariisiin.
”Minä tein raavaana miehenä välillä satamahommia, lastasin puutavaraa, jotta elettiin”, Olavi muistelee.
Tutta sai piirustuksenopettajan paikan Elisenvaaran yhteiskoulusta läheltä Turkua.
”Emme me oikein viihtyneet ja minä sanoin, että hae jonnekin muualle. Niin me päädyimme Lahteen ja Kannaksen koulun opettajiksi”, Olavi Lanu kertoo.
Koti löytyi lopulta Patomäen puutarhasta. Talossa oli toiminut autokorjaamo ja korjaamotiloista tuli erinomainen ateljee. Lisätilaa syntyi helposti vielä kasvihuoneista!
Yhtä luonnon kanssa
Olavi Lanu on aina ollut kokeilija ja hän haluaa muuttua koko ajan. Ensin hän maalasi kirkkain värein ja suurin siveltimenvedoin voimaa ja iloa pursuavia henkilö- ja maisemakuvia. Sitten hän ihastui selkeisiin geometrisiin pintoihin. Vähitellen värit himmenivät, ne muuttuivat miltei mustiksi ja niistä saattoi juuri ja juuri erottaa jotain merkkejä. Ja taas oli edessä uutta. Hän levitti paksulti väriä, sekoitti temperaan hiekkaa, veti viivoja ja uurroksia, jotka näyttivät maalta. Lanu kokeili kaikkea. Reliefejä, tauluja, joiden pinta oli koholla, puutikkuja. Veistoksia muovista, lasikuidusta ja luonnonmateriaaleista. Aina jotain uutta: styroksia, savea, puuta. Keskelle Lahtea on kohonnut oikean näköinen lehmuskin betonista. Hän on tehnyt kineettistä taidetta – ja kutonut räsymattojakin!
Suuri läpimurto tuli vuonna 1978, kun Olavi Lanu kutsuttiin Venetsian biennaaliin esittelemään luonnonmateriaaleista valmistettuja töitä teemalla Elämää suomalaismetsissä.
”Veimme kuorma-autolla Venetsiaan luonnon materiaaleja ja siitä alkoivat jatkuvat kutsut ympäri maailmaa: Eurooppaan, Australiaan, ja useamman kerran USA:han”, Lanu muistelee.
Hänen luonnonmuotoja jäljittelevät teoksensa on tarkoitettu olemaan osa luontoa. Ne elävät ja kuolevat yhdessä luonnon kanssa. Ne istuvat kiven syrjään, osaksi kiveä, kohoavat ylös kannosta tai kätkeytyvät taitavasti heinikkoon.
Lanun puisto on varmasti taiteilijan mittavin tilaustyö. Teoksia on lisäksi museoissa ja kokoelmissa ympäri maailmaa.
Työ on elämä
80 vuotta täyttänyt taiteilijaprofessori tekee työtä lähes aina. Tahti on ehkä vähän hidastunut ja vaimon Tarja Lanun apua tarvitaan arkipäivän asioissa. Kädessä mestarilla on taltta, pensseli, hohtimet tai joku muu työkalu. Työskentelytapa on ollut läpi elämän lähes raivokas, heittäytyvä. Lanu ei ole koskaan ajatellut, että hänen pitäisi löytää itsensä tai yhdenlainen tapa tehdä taidetta. Hän haluaa muuttua koko ajan. Patomäen kookkaan talon alakerta on edelleen luomisen ja kokeilun temmellyskenttä!
Lähde: Henkeäsalpaava satavuotias - tarinoita Lahdesta
Lisätietoja: Lanupuisto
